Hento mieli

Toisissa kirjoissa lukee, ettei peilimaailmasta pääse koskaan, ei kokonaan, pois. Hetkessä hento mieli vain lipsahtaa peilin läpi. 

Nyt minä olen raskas, painava. Sellaisiksi peilikuvat minut tekivät, sellaseksi että kirjojen sanat käyvät toteen. En enää muista mille hento mieli näyttää. Jokainen peili on täällä erilainen, kävelen jonkun toisen elämää eteenpäin, ehkä joskus luulin jotakin omaksenikin.

Joskus huomaan että joku puhuu minulle. Joku jonka ehkä joskus tunsin. Joskus huomaan että ääniä on erilaisia kuten peilejä ja ihmisiäkin on erilaisia, mutta äänenpaino on aina sama. Sanat kuulen melko harvoin, mutta peilit tulkkaavat ihmisten puhetta minulle kyllä. Jos jokin ääni kuulostaa todella tutulle, silloin pinnistän ja havahdun siihen, etten muista mille hento mieli kuulostaa. Ja joskus peilien toisella puolella joku kirkuu niin lujaa, että kuulen sen.

Suurimman osan ajastani täällä yritän pitää itseäni hereillä ja lasken. Joskus on niin pimeää, etten näe peilikuvaani, en myöskään näe laskea ajatusteni raskautta. Silloin on laskettava kaikkea mitä mielestä löytyy, lähinnä huonouden ja pahuuden kertotauluja. Ne muistan ulkoa; ne on pakko muistaa ulkoa.

Kun pimeys hieman hellittää, lasken peilikuvani. Käyn kaikki peilit läpi ja lasken näkymien keskiarvon. Sitten lasken uudelleen huonouden kertotaulut. Laitan ajatukseni vaa’alle, lasken pahuuden potenssiin. Joka päivä olen kauempana siitä keveydestä, jonka olen päättänyt tavoittaa. Joka päivä olen kauempana siitä hennosta mielestä, joka joskus olin, mutta olen päättänyt unohtaa sen ja keskittyä päämäärääni. Joskus taas unohdan kaiken, unohdan päätökseni, unohdan itseni, punnitsen vain ja lasken vain, kävelen jonkin toisen elämää ja unohdan muistaneeni mille hento mieli tuntuu, unohdan luulleeni jotakin omakseni.

Toisella puolella joku kirkuu niin lujaa, että melkein kuulen sen.

Katson metroja
niiden pysähtymistä ja kiihdyttämistä
yritän valita oikeaa metroa oikeaa hetkeä
jona liike hetkeksi loppuu niskanikamien rusahdukseen.

Mikä on pelkkää ajatusta, mikä totistinta totta,
mikä on pelon kohde, virta vai pysähtyminen, kun aina
käännyn pois.

Otteessa

Talvi josta pidän kiinni ohenee.
Tulevan varalle kätken kevätlunta
sydämen sisimpiin kammioihin
etten vain koskaan unohtaisi.

Kuukaudet saavat vaihtua,
ihmiset muuttua, aortat revetä.
Minä kätken pimeyttä 
sydämen sisimpiin kammioihin.

Ja sitten ei ole paluuta

Kaupunkien symmetriset talot
ja geometriaa vääristävät varjot.
Läpihalkovat junaradat ja tiet
tuomassa muotoa luonnottomalle.

Rataa pitkin mennessä
tehtaat asutuksen laidoilla. 
Joistain piipuista vielä nousee savua,
toisista ei.

Mitä suurempi kaupunki, sitä kauemmin
kestää päästä pois. 
Mitä hitaampi juna, sitä tarkemmin
geometria merkitsee sinutkin muistiinsa

(via the-autumn-gales)